Tiesin että tämä päivä tulee vielä vastaan, mutta en toivnu että se tulisi jo näin nopeeta. Siitä on vaan puoli vuotta kun kirjotin "Pelkään että aika ajaa meidät erilleen, mitä sitten teen, mitä sitten teen?" kuvatekstiin.
Enkä tiedä. En todellakaan.
En halua huutaa sinulle. Ei tämä ole sinun vikasi. Ainakaan periaatteessa. Nyt sulla on joku toinen, kenen kanssa puhutaan päivittäin monta tuntia, joka tietää kaiken, joka on se kenestä iloitaan eniten jos hän tulee vastaan. Ei ole enää sitä, että ei tarvitse sopia että nähdään huomenna, se oli itsestään selvyys.
Jos ei koko päivää niin ainakin illalla. Nyt jo kaksi päivää peräjälkeen on mahdottomuus kahdestaan, täytyy nähdä muitakin. Varsinkin poikakaveria.
Ja yllätys, huomaankin että tarkalleen ottaen alankin tv:tä ja koitan olla mahdollisimman luonnollisesti kun paras kaverini nuoleskelee vieressä poikakaverinsa kanssa.
Näinkö tämän pitikin mennä? Näköjään.
Sullehan tätä ei lasketa miinukseksi. Uusi, hyvinhyvinhyvin vahva suhde, uusi henkilö, jonka kanssa kaiken voi jakaa. Olen onnellinen puolestasi. Ja siksi olen hiljaa. En halua tulla sanomaan sinulle, että hei, huomaatko, minun paras kaverini hävisi jonnekkin. Että huomaatko, en tunne sinua enään. Etkä edes huomaa, jos olen surullinen, ihastunut, vihainen... Ennen olit aina ensimmäinen.
Sinulla on ollut vaikeaa, siksi tämä on minusta oikein sinulle. Saada elää jonkun toisen keskipisteenä, olet ansainnut sen.
